torstai 25.4.2019 Markku, Marko, Markus

Aina paikallinen, koillissavolainen

Veteraanin iltahuuto

Teen parasta aikaa lähtöä Tuusniemelle. Siellä paikallinen sotainvalidiyhdistys lopetetaan ja jatkossa tuusniemeläiset sotainvalidit marssivat isomman järjestön lipun alla. Ei heitä enää montaa marssimassa ole, harvennut rivi on laskettavissa viiden käden sormilla.

Sodan kokeneiden miesten ja naisten joukossa käy jatkuva kato, luonto tekee luontaista karsintaansa. Ihminen ei elä aikaansa pitempään ja rintamaolot kokeneiden keski-ikä pyörii korkealla. Se on silmänräpäys ja yksi ajanjakso voidaan todeta päättyneeksi, veteraanien perinnön vaaliminen siirtyy pian nuoremman sukupolven varaan. Tai nuoremman ja nuoremman, useamman veteraanijärjestön puuhamiehet voidaan lukea suurten ikäluokkien edustajiin.

 

Sitäpä olen tässä pähkäillyt, että kuinkas käy seuraavan sukupolvenvaihdoksen koittaessa? Löytyykö kolmannesta tai neljännestä sotien jälkeen syntyneestä sukupolvesta viitseliäisyyttä Veteraanin iltahuudon vaalimiseen?

Rohkenisin epäillä, jotta eiköhän vaan. Tosin muotoansa toiminta tulee varmasti muuttamaan, mutta eivät sankarihaudat pääse horsmittumaan tulevaisuudessakaan. Hyvässä lykyssä aika tekee veteraanien perinnölle jopa gutaa; kenties sota-aikaan tarpeeksi pitkän etäisyyden päästä katselevat ymmärtävät, jotta nämä menneet polvethan olivat ihan oikeasti kovaa sakkia. Ja ennen muuta oikeita ihmisiä, eivät patsaita.

 

Tunnen onnea siitä, jotta männävuosien aikana olen ehtinyt haastattaa aika monta viime sodat kokenutta miestä ja naista. Olen tavannut miehen, joka veti itsensä suksien päällä Petäjäsaaresta pois sekä kuunnellut ambulanssikuskin kokemuksia Kuopion pommituksista. Olen saanut kuulla, miten kaukopartioreissulla viskattiin fosforikranaatti itäkarjalaisen mökin ikkunasta sisään ja kuinka kovaluontoinen konekiväärimies häpäisi Sortavalan Kasinon lähettyviltä löytyneen venäläisen naissotilaan ruumista.

Ne eivät ole olleet kauniita tarinoita ja runebergiläinen hurmoshenki niistä on puuttunut kokonaan. Mutta hyvä niin, koska sen vuoksi luulen saaneeni edes kalpean käsityksen siitä, millaisia verinaarmuja sota sotijoidensa sieluihin jätti.

Mutta kaikista parhaiten muistan lääkintämiehenä palvelleen Kuosmasen Arvon sanat, joilla monen kaverinsa silppuuntumista vierestä seurannut mies kuittasi rauhan aikaisen veteraanitoimintansa:

– Minä en oo liittynnä yhteenkään järjestöön. Minun piähän ee mahu, jotta kun kerran sielläe kaikki yhtenä sakkina tapeltiin, niin pirunko tähen sitä piti raahan tultua niin monta eri leiriä perustoo.

Olen tässä tullut siihen johtopäätökseen, että niin rauhaa rakastavan mielipiteen voi muodostaa vain sodat käynyt mies.

 

ANTTI HEIKKINEN

Jätä kommentti

*