tiistai 25.2.2020 Tuija, Tuire

Aina paikallinen, koillissavolainen

Kansalliskoiramme tassunjäljet johtavat kauas esihistoriaan

Ilkka Mustosella on suomenpystykorvia kolmessa polvessa. Kuvassa vasemmalta lähtien Rieskamaan Helmiina, Haukulinnun Heini ja Haukkulinnun Hilja.

 

Mustavalkoisessa valokuvassa pieni poika virnistää tyytyväisenä vieressään kippurahäntäinen koira. Korvat kohoavat pystyinä, mutta taittuvat kärjistä pienelle lurpalle.
Kuva on napattu 1960-luvulla rautavaaralaisesta Ilkka Mustosesta ja tämän sedän Halli-koirasta – maatiaispystykorvasta, jonka turkista lennähtänyt pystykorvakärpänen puraisi poikaa pahemman kerran.
Nyt usean vuosikymmenen jälkeen koordinaatit ovat siirtyneet Rautavaaralta Kuopion kautta Juankosken Salmijärvelle. Kuvaa otettaessa Ilkan kasvoilla on kuitenkin samanlainen leveä hymy, ja jaloissa suomenpystykorvia kolmessa polvessa – koiratarhan seniori Helmiina, yhdeksänkesäinen Hilja ja nuorimmainen Heini.

Suomenpystykorva on maamme kansalliskoira, eikä suotta. Suomenpystykorvaa muistuttava koira on todennäköisesti avustanut suomalaista metsästäjäkansaa satojen, ehkä jopa tuhansien vuosien ajan.
Rodun historiallisesta merkityksestä kertoo sen esiintyminen luolamaalauksissa, Kalevalassa, saduissa ja erilaisissa käyttöesineissä. Myös suomen kieleen on taltioitu monia rotuun liittyviä ilmauksia.
Ilkka Mustonen toteaa, että rotu on tuonut suomen kieleen esimerkiksi sanonnan ”haukkua väärää puuta”. Metsällä koira voi erehtyä metsälinnun sijainnista ja haukkua väärän puun juurella, jolloin toisen puun oksilta seuraileva saalis ehtii lehahtaa siivilleen.
Pituusmitta peninkulma, eli peninkuulema, on taasen tarkoittanut matkaa, jonka päähän koiran haukunta kuuluu.

 

Ilkka Mustonen tutustui rotuun metsästävän setänsä maatiaispystykorva Hallin kautta. Oikealla Ilkka vuoden 1980 vappuna ensimmäisen oman suomenpystykorvansa Pekin kanssa.

 

Rodun päätehtävä on kanalintujen haukkuminen. Ilkka Mustonen kuitenkin toteaa, että pystykorva voi haukkua kaikkea hirvestä hiireen.
– Ensimmäinen koirani Peki haukkui ja haki vesilintuja. Suomenpystykorva metsästää sitä, mitä omistaja ohjaa.
Ovatpa jotkut kokeilleet rotua myös karhumetsällä. Ilkka on itse pitäytynyt pienpedoissa ja linnuissa, jotka ovat tuoneet jännitystä riittämiin. Vuonna 2006 Lapin linnustusreissulla Nikke-koira löysi vertaisensa siivekkään vastuksen, kun maakotka koetti hyökätä koiran kimppuun. Täpärästä tilanteesta selvittiin kuitenkin säikähdyksellä.

Aikoinaan oravannahkojen toimiessa valuuttana suomenpystykorva oli oivallinen apu kurremetsällä. Nykyään oravien perään sinkoilu ei välttämättä ole se toivotuin rotuominaisuus.
– Suomenpystykorvaa on koetettu jalostaa pois oravasta jo sata vuotta, ja samaa jatketaan edelleen, Ilkka summaa.

 

 

Ilkalla itsellään on ollut vuosien aikana yhteensä seitsemän suomenpystykorvaa. Muihin rotuihin siirtyminen ei ole käynyt mielessäkään.
Tämänhetkinen koirakolmikko ilmoittaa ulkotarhastaan vieraiden saapumisesta, mutta suhtautuu ihmisiin lempeästi.
– Suomenpystykorva on perinteisesti talonvahti, mutta vihainen se ei saa olla. Koira pitää totuttaa vieraisiin pennusta saakka ja pitää kylillä mukana.

Ilkka harmittelee sitä, että rodun maine on saattanut kärsiä ihmiseen tottumattomien yksilöiden vuoksi.
– Jos koulumatkalla suomenpystykorva on käynyt lahkeeseen kiinni, rotua pelkää helposti myöhemminkin.
Ilkka muistuttaa, että myös koiralla on pitkä muisti. Viattomankin tuntuinen härnääminen voi viedä koiran luottamuksen ihmisiin.

Lue koko juttu 16.1. Koillis-Savosta!

Kommentit

  • Arvi

    Johan oli kolmioita koiria ja ymmär-
    sinäkö oikein vanhemmasta nuoren
    mpaan.

  • Johanna Mortimore

    Kymmenvuotiaana sain ensimmäisen puolipystiksen.
    Vuosikausien etsimisen jälkeen Viisikymppisenä puhdasrotuinen pentu löytyi täältä. Priska vainaa teki kuusi pentua ja sen pennuilla on 14 jälkeläistä. Seuraavaa sukupolvea suunnitellaan. Kotona jatkaa tassun alla pitoa kreivikunnan ainoana pystiksenä Priskan Venla tytär täällä Britanniassa. Pystiksiä on USAssa, Kanadassa, Austraaliassa, Uudessa Seelannissa ja ympäri Eurooppaa. Hienoa eikö?

  • Pekka Salomäki

    Hieno kertomus hienosta perinteestä, ja sen harrastajasta. Kansalliskoira on elävää kulttuuriperintöämme.

Jätä kommentti

*